6.2.2026 TURUN SANOMAT
Suomalainen työelämä elää murroskautta. Pitkään vaalittu ajatus yhteisesti sovituista pelisäännöistä ja ennakoitavasta arjesta on alkanut rakoilla. Samalla ammattiyhdistykset leimataan yhä useammin vanhanaikaisiksi tai yksilön vapautta rajoittaviksi. Ristiriita on silmiinpistävä: juuri nyt, kun epävarmuus kasvaa ja työelämä pirstaloituu, järjestäytyminen heikkenee.
Usein unohtuu myös ammattiliittojen konkreettinen rooli yksilön oikeusturvan takaajana. Epäselvät irtisanomiset, palkkasaatavat, määräaikaisuuksien ketjuttaminen, syrjintä tai työuupumukseen liittyvät kiistat ovat arkea monilla aloilla. Näissä tilanteissa vastakkain eivät aina ole kaksi tasavertaista osapuolta, vaan yksittäinen työntekijä ja organisaatio, jolla on juridiset resurssit. Liiton tarjoama oikeudellinen tuki on käytännön turvaverkko tilanteissa, joissa yksilö jäisi muuten yksin.
Historiallinen perspektiivi auttaa ymmärtämään, miksi ammattiyhdistysliikkeen merkitystä ei voi arvioida kuitenkaan vain yksilöllisen hyödyn kautta. Teollistumisen vallankumouksen myötä 1800-luvulla työ siirtyi kodeista tehtaisiin. Työpäivät venyivät 12–16-tuntisiksi, lapsityövoima oli arkipäivää, työturvallisuus olematonta ja irtisanominen saattoi tapahtua hetkessä ilman korvauksia tai selityksiä. Työntekijällä ei ollut käytännössä mitään oikeuksia – eikä keinoa vaatia niitä yksin. Mikään näistä oloista ei muuttunut työnantajien hyväntahtoisuudesta. Muutos alkoi vasta, kun työntekijät järjestäytyivät ja ymmärsivät voimansa kollektiivina.
Suomessa ammattiyhdistysliike on ollut keskeinen osa kansallista kehitystä. Se on ollut rakentamassa työelämän lisäksi hyvinvointivaltiota, koulutusta ja sosiaaliturvaa. Yleissitovat työehtosopimukset takaavat vähimmäisehdot myös niille, jotka eivät kuulu liittoon. Tämä on solidaarisuutta käytännössä: vahvempien neuvotteluasema turvaa heikompien asemaa.
Työelämä on pirstaloitunut, työsuhteet lyhentyneet ja yksilöllisyyttä korostava ajattelu vahvistunut.
Suomen työmarkkinat on rakennettu pitkälti kolmikannan varaan, mutta tätä mallia on viime vuosina murrettu määrätietoisesti. Päätösvaltaa on siirretty yritys- ja paikallistasolle samaan aikaan, kun järjestäytymistä on pyritty rajaamaan ja ammattiliittojen legitimiteettiä kyseenalaistamaan. Paikallinen sopiminen kuulostaa teoriassa joustavalta, mutta käytännössä se toimii vain, jos osapuolet ovat tasavertaisia. Monilla työpaikoilla näin ei ole. Ammattiliitto ei estä sopimista – se tekee siitä aidosti neuvottelua eikä sanelua.
Samaan aikaan ammattiliittojen jäsenmäärät ovat laskussa. Ilmiö ei selity yhdellä syyllä. Työelämä on pirstaloitunut, työsuhteet lyhentyneet ja yksilöllisyyttä korostava ajattelu vahvistunut. Lisäksi liittojen neuvottelemat työehdot koskevat usein myös järjestäytymättömiä, mikä ruokkii harhakäsitystä siitä, että turva säilyy ilman yhteistä panosta. Todellisuudessa juuri tämä asetelma on haavoittuva: mitä heikompi järjestäytyminen, sitä helpommin myös yhteiset pelisäännöt murenevat.
Ammattiyhdistykset eivät ole täydellisiä, ja niitä on syytä uudistaa. Mutta vastavoiman purkaminen ei johda vapaampaan työelämään, vaan työelämään, jossa vahvin sanelee ehdot. Ammattiyhdistysliikkeeseen kuuluminen ei ole vain palveluiden ostamista tai vakuutus yksittäistä kriisiä varten. Se on kannanotto sen puolesta, millaista työelämää ja yhteiskuntaa haluamme rakentaa.
Oikea kysymys ei ole, mitä minä hyödyn ammattiliitosta, vaan mitä me yhdessä hyödymme. Historia osoittaa, että ilman järjestäytyneitä työntekijöitä työntekijöiden asemaa ei olisi koskaan alettu ajaa – eikä mikään takaa, etteikö saavutettua voitaisi myös menettää.
Mirva Juselius
OAJ:n Nousiaisten seudun paikallisyhdistyksen puheenjohtaja