10.3.2026 TURUN SANOMAT
Suomalaisten oppimistulosten heikkenemisestä on puhuttu jo vuosia. Kansainväliset vertailut osoittavat, että suunta on ollut alaspäin 2000-luvun puolivälistä lähtien.
Huoli on perusteltu. Sen seurauksena keskustelu ajautuu lähes aina samaan paikkaan: mitä koulussa tehdään väärin ja mitä koulun pitäisi tehdä toisin? Kysymykset ovat ymmärrettäviä, mutta samalla näkökulma liian kapea. Se ohjaa huomion lähes yksinomaan kouluun, vaikka lasten ja nuorten elämässä suurin muutos on tapahtunut muualla.
Suomalainen lapsi käy koulua noin 190 päivää vuodessa. Jos keskimääräinen koulupäivä kestää viisi tuntia, koulussa vietetään noin 950 tuntia vuodessa.
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana koulun tehtäväkenttä on samalla laajentunut merkittävästi. Kun yhteiskunnassa havaitaan ongelma – oli kyse lukutaidosta, liikkumattomuudesta tai vesiturvallisuudesta – ratkaisun ehdotetaan usein löytävän samasta paikasta: tuodaan asia kouluun.
Kouluun tarjotaan hankkeita, kampanjoita, kyselyitä ja vierailuja. Kolmannen sektorin toimijat, yritykset ja erilaiset projektit haluavat kaikki tavoittaa kokonaisen ikäluokan. Ymmärrettävistä syistä juuri koulu tarjoaa siihen parhaan kanavan.
Yksittäinen vierailu tai kysely voi olla hyvä ja hyödyllinen. Ongelma syntyy, kun niitä on paljon. Kouluarkea alkaa sirpaloittaa jatkuva lisätehtävien virta, joka vie aikaa ydintehtävältä: oppimiselta.
Kun lapsi nukkuu suositusten mukaisesti noin yhdeksän tuntia vuorokaudessa, valveillaoloaikaa jää vuodessa noin 5 500 tuntia. Tästä ajasta koulun osuus on noin 17 prosenttia. Toisin sanoen yli 80 prosenttia lasten valveillaoloajasta kuluu muualla kuin koulussa. Silti oppimistulosten laskua yritetään korjata lähes yksinomaan muuttamalla koulua.
Samaan aikaan koululta odotetaan yhä enemmän yksilöllistä tukea, ohjausta ja kohtaamista. Odotukset kasvavat, mutta resurssit eivät.
Kun oppimistulokset laskevat, on helppo ajatella, että ratkaisu löytyy opetussuunnitelmaa muuttamalla. Todellisuudessa merkittävä osa muutoksesta on tapahtunut lasten arjessa koulun ulkopuolella. Lasten vapaa-aika on muuttunut radikaalisti kahdessa vuosikymmenessä. Digitaalinen viihde kulkee taskussa koko ajan. Lukeminen on vähentynyt. Perheiden yhteinen aika on monissa kodeissa vähentynyt. Myös lasten keskinäinen spontaani yhdessäolo on muuttunut.
Ennen arjen oppiminen tapahtui usein huomaamatta. Pihapeleissä laskettiin pisteitä. Kauppareissulla harjoiteltiin rahankäyttöä. Leikeissä opittiin vuorovaikutustaitoja, neuvottelua ja sääntöjen noudattamista.
Moni motorinen taito, kuten luistimien sitominen tai pyörän korjaaminen, opittiin kotona tai kavereiden kanssa. Nykyään koulun odotetaan usein opettavan nämäkin asiat.
Koulu on edelleen yksi yhteiskunnan tärkeimmistä ins-tituutioista. Sen merkitys ei ole vähentynyt, mutta sen mahdollisuudet eivät ole rajattomat. Koulu ei voi yksin kompensoida kaikkia muutoksia, jotka tapahtuvat lasten arjessa koulun ulkopuolella.
Jos oppimistulosten lasku halutaan pysäyttää, keskustelua on laajennettava. Ensinnäkin koulun ydintehtävää pitää suojella. Opetuksen sisällöt kaipaavat selkeyttämistä, jotta aikaa jää enemmän perustaitojen vahvistamiseen. Samalla koulun resurssien on vastattava sille asetettuja odotuksia.
Toiseksi on uskallettava puhua myös kodin ja vanhemmuuden merkityksestä. Lukeminen, keskustelu, yhteinen tekeminen ja arjen taidot ovat oppimisen kannalta ratkaisevia.
Kolmanneksi meidän on tunnistettava, että oppiminen ei tapahdu vain koulussa. Se tapahtuu kaikkialla siellä, missä lapset elävät arkeaan. Siksi oppimistulosten laskua ei voi ratkaista yksin koulua muuttamalla.
Kun haluamme suunnan kääntyvän, on meidän käännettävä katse luokkahuoneesta myös olohuoneeseen.
Sameli Valkama